대한민국

KOREA- pala palalta

Kiiltävät lattiat, paljon kiireisiä ihmisiä. Olen noussut lentokoneesta Soul Incheonin lentokentälle. Hämmentyneenä seuraan ihmismassaa. Pian huomaan istuvani bussissa matkalla Souliin. Ilma on sumuinen enkä juuri hahmota vaihtuvia maisemia. Nousen bussista pienelle huoltoasemalle josta lähden suunnistamaan hostellille. Matkalla pysähdyn kauppaan ostamaan syötävää, mutta en osaa valita kuivatun mustekalan ja levärullan väliltä ja jatkan matkaa. Olen saapunut tuntemattomaan.

Ennen Koreaan lähtöäni noin vuosi sitten minulla oli kaksi ajatusta maasta. Se oli poliittisesti epävakaalla alueella ja se jotenkin muistuttaisi Japania. Ensimmäisen viikon olin pyörällä päästäni. Kadut olivat täynnä värikkäitä kylttejä, ruoka syötiin puikoilla isoista kulhoista ja ihmisiä vilisi silmissä. Poliittisesta epävakaudesta ei ollut juuri jälkeäkään. Ensimmäisien viikkojen jälkeen ihastuin maahan täysin. Tuntui kuin olisin tullut kotiin.

IHMISET

Korealaiset ihmiset ovat ujoja, mutta ystävällisiä. Ensimmäisten syvällisempien keskustelujen jälkeen tunsin, että jokin korealaisissa on samaa kuin meissä suomalaissa. Ehkä tietynlainen varvoaisuus ja etäisyys, mutta myös rehellisyys ja uskollisuus välittyy korealaisista. Korealaiseen ei tutustu nopeasti, mutta kun tutustuu ystävyys on luja. Korealainen kulttuuri on vielä länsimaalaistumisesta huolimatta hyvin vanhoillinen ja vanhempien ihmisten kunnioitus on hyvin tärkeää. Tuntui, että tuo kunnioitus välittyi muihinkin ihmisuhteisiin. Sain kokea suurta vieraanvaraisuutta kyläillessäni korealaisilla ja toisaalta ystäväni todella pitivät lyhyenkin tuntemisen jälkeen minusta hyvää huolta. 

Suuren hienotunteisuuden ja kunnioituksen rinnalle on kovan talouskasvun myötä noussut kilpailuhenkisyys. Taistelu työpaikoista, koulupaikoista, menestymisestä on mennyt joissain tapauksissa äärimmäisyyksiinsä. Naiset tekevät kauneusleikkauksia pärjätäkseen ulkonäöllisesti. Opiskelijat opiskelevat yöt ja päivät. Paine menestyä on kova. 

YMPÄRISTÖ

Soul tuntui hyvin kiireiseltä ja hyvin organisoidulta kaupungilta. Ihmisiä, rakennuksia, metroja, busseja ja autoja. Kaikkea paljon, mutta kaikki sujuvasti järjestyksessä. Kaikki toimii. Tekninen kehitys on viety pidemmälle kuin Euroopassa. Miltei jokainen ovi aukeaa koodilla, jokaisella on älypuhelin ja netti toimii metrossa. Kaikki on järjestyksessä. 

Soulissa on suurkaupungin tuntua pilvenpiirtäjineen. Mutta toisaalta kymmenessä minuutissa kiipeää pienen vuoren rinteelle luonnon keskelle. Luonto on korealaisille tärkeää. Keski-ikäisellä korealaisella on vaelluskeppi ja vaelluskengät kaapissa. Viikonloppuisin korealaiset saattavat lähteä tuulettumaan luonnonpuistoihin. Vuorille vaeltaminen on hyvin ohjeistettu ja vaeltaminen on rämpimisestä kaukana, sillä jokaisessa luonnonpuistossa on selkeät polut. Vuoren hupuilta on mielettömät näkymät. Jylhiä kalliovuoria silmän kantamattomiin. Pieni suomalainen on hämillään.

Suurkaupungista vuoren huipulle.... Korea!

Korea-intohimoani on ihmetelty ja päätin avata sitä pala-palalta;)

Suoraan puhumisen jalo taito!

Selän takana puhuminen on harmittanut minua koko syksyn ajan. Monia asioita pyöritellään tuntitolkulla päivästä toiseen pääsemättä lopputulokseen. Toisaalta oma keskeneräisyyteni on vienyt minut nöyrälle paikalle. Huomaan toistavani samoja virheitäni ja itsekseni päivittelen, kuinka voisikin hetkessä muuttua. Löydän näille kahdelle harmille jotain yhteistä ja se on suoraan puhumisen taidon puute.

Lapsena äiti ja isä napakasti ojensivat, kun tein jotakin sopimatonta. Siskon tai veljen ilme vaijensivat minun hihitykseni väärässä paikassa. Vanhemmat halusivat kasvattaa minua ja osoittaa minulle, että jos jatkan samaan malliin tulen vielä aiheuttamaan isompia ongelmia. Se oli ikäänkuin suojelemista. Tiedän, että vanhempieni ohjeet ja opastukset lähtivät rakkaudesta minuun. 

Kun puhutaan suoraan puhumisesta, on tärkeä nähdä, mikä on motiivi ajatusten taustalla. Puhunko suoraan ihmiselle, koska haluan aiheuttaa hänelle pahaa mieltä? Vai puhunko suoraan koska haluan, että hän säästyisi ongelmilta?

Vastuu on suoraanpuhujalla, mutta myös kuulijalla. Olen syksyn aikana ymmärtänyt enemmän sitä, että kaikkien ihmisten mielipiteet  minun omasta toiminnastani tai minusta eivät ole aina perusteltuja. Mielipiteitä ja mieltymyksiä on niin paljon kuin maa kantaa päällään ihmisiä. On hyvä kuunnella suora puhe heti tyrmäämättä sitä, punnita ja ottaa se mikä on oikeutettua. Toisinaan suorat sanat väistää, koska ei ole halua muuttua. Toisaalta joskus ne satuttavat niin, että ei edes halua muuttua vaan haluaa napauttaa takaisin. 

Suoraanpuhujalla on suuri vastuu sanoissaan. Kaikki puhe ei ole perusteltua. Väsyneenä ja hermostuneena napauttaa suoraan monia harkitsemattomia lauseita, jotka voivat aiheuttaa suurtakin tuhoa. Aikuisena olemme kuitenkin usein liian hienotunteisia ja mielummin päivittelemme toisten käytöstä seläntakana. Suoraan puhuttuna asia voisi muuttua. Harjoittelin erään ystäväni kanssa suoraan puhumista. Sanoimme toisillemme hienovaraisesti asioita, joihin toinen voisi kiinnittää huomiota. Oli avartavaa nähdä tilanteita ja olin heti valmis muuttumaan, koska tiesin että hän haluaa vain hyvää. Pelkkä korjaileva palaute ei kuitenkaan ole rakentavaa. 

Yksin?

Tämä kuva pysäytti minut ajattelemaan.

Sotilas taistelun jälkeen, ilman ystäviä, ilman rakennelmia, ilman muiden ihmisten kommentteja. Jäljellä vain  kovia kokemuksia, tuskaa, kipua, ikävää.

Elämä toisinaan yllättää. Ympäristö saattaa muuttua hetkessä. Elämän rakennelmat voivat horjua. Muutokset ovat väistämättömiä. Joskus niitä osaa ennakoida, mutta monesti ne yllättävät. Toisinaan niihin sopeutuu nopeasti. Äärimmäisessä tilanteessa voi tuntua, että kaikki on kadonnut. On yksin.

Irroitettuna olosuhteista todellisuus alkaa hahmottumaan. Alkaa näkemään asioita, joilla on merkitystä. Mikä on elämässä pysyvää? Sellaista, johon voi turvata. Luottaen, ettei se hetkessä katoa.

Kun katson kuvaa en usko, että mies ajattelee olevansa sankari. Sankaruus ei tyhjällä taistelutantereella merkitse mitään. Ei ole ihailevia katseita. Ei ole ketään antamassa arvoa suoritukselle. Hetkessä suuri imago on hävinnyt. 

Sotilas ei pysty nojaamaan ystävän olkapäähän. Ketään ei ole ympärillä. Kukaan ei kuuntele, kukaan ei ymmärrä. Taisteluun lähdettäessä vielä naurettiin hyville jutuille ja ryhmä oli sotilaalle kaikki kaikessa. Mutta nyt hän on yksin. 

Sotilas seisoo tyhjällä aukealla. Ympäriltä puuttuu kauniit rakennukset. Missään ei näy luontoa, kaikki on tuhoutunut. Tekniikka ei toimi. Ei ole turvaa ympäristöstä. 

En näe kuvasta sotilaan kasvoja. En näe hänen ajatuksia. Mutta näen, että taiselutantere on väliaikainen.  Imagon voi luoda uudelleen. Rakennukset nousevat hetkessä. Uusia ihmisiä tulee.  Ajatuksista nuo menetykset ja kokemukset eivät kuitenkaan katoa. 

On löydettävä jotain kestävämpää. Muutos voi hetkessä viedä kaiken ympäriltä. Mutta kun rakentaa elämänsä sellaisen varaan, joka ei koskaan katoa, voi kaiken sortuessa seistä suorana.Vaikka paljon on menetetty, tärkein ei ole kadonnut.

"Everlasting, Your light will shine when all else fades"

Matka

Uusien paikkojen löytäminen. Uusien asioiden tajuaminen. Uusien ihmisten kohtaaminen. Vanhojen hetkien muistelu. Kokonaisuuksien hahmottaminen. Unohtumattomattomien hetkien eläminen.

Tuntuu, että olen usein matkalla. Tien päällä. Istun usein junassa. Poljen pyörällä. Ajan autoa. Matkalla, mutta en perillä. Paikasta toiseen liikkumiseen menee välillä turhauttavan paljon aikaa. Perillä tuntuu, että pitäisi lähteä. Usein junamatkoille otan mukaan kirjan. Pyöräillessä puhun usein puhelimeen. Autoa ajaessa kuuntelen musiikkia. Perillä selaan juna-aikatauluja, lentojen hintoja. Toivon kai ajan kuluvan nopeammin.

Hetken hukkaa nopeasti. Uudessa paikassa suunnittelee seuraava. Uusia asioita kohdatessa tuntuu, että vanha oli parempi. Vanhojen hetkien muistelu vie maun tästä päivästä. Kokonaisuuksia ei kerkiä miettimään. Unohtumattomat hetket jäävät elämättä tai ainakin alleviivaamatta. 

Haluan löytää. Haluan pysähtyä. Tämä hetki ja tämä elämä ympärilläni ovat minun seikkailuni. Eläminen ei ole ajan kuluttamista. En usko eläväni väliaikaista vaihetta koskaan elämässäni.