Tämä kuva pysäytti minut ajattelemaan.
Sotilas taistelun jälkeen, ilman ystäviä, ilman rakennelmia, ilman muiden ihmisten kommentteja. Jäljellä vain kovia kokemuksia, tuskaa, kipua, ikävää.
Elämä toisinaan yllättää. Ympäristö saattaa muuttua hetkessä. Elämän rakennelmat voivat horjua. Muutokset ovat väistämättömiä. Joskus niitä osaa ennakoida, mutta monesti ne yllättävät. Toisinaan niihin sopeutuu nopeasti. Äärimmäisessä tilanteessa voi tuntua, että kaikki on kadonnut. On yksin.
Irroitettuna olosuhteista todellisuus alkaa hahmottumaan. Alkaa näkemään asioita, joilla on merkitystä. Mikä on elämässä pysyvää? Sellaista, johon voi turvata. Luottaen, ettei se hetkessä katoa.
Kun katson kuvaa en usko, että mies ajattelee olevansa sankari. Sankaruus ei tyhjällä taistelutantereella merkitse mitään. Ei ole ihailevia katseita. Ei ole ketään antamassa arvoa suoritukselle. Hetkessä suuri imago on hävinnyt.
Sotilas ei pysty nojaamaan ystävän olkapäähän. Ketään ei ole ympärillä. Kukaan ei kuuntele, kukaan ei ymmärrä. Taisteluun lähdettäessä vielä naurettiin hyville jutuille ja ryhmä oli sotilaalle kaikki kaikessa. Mutta nyt hän on yksin.
Sotilas seisoo tyhjällä aukealla. Ympäriltä puuttuu kauniit rakennukset. Missään ei näy luontoa, kaikki on tuhoutunut. Tekniikka ei toimi. Ei ole turvaa ympäristöstä.
En näe kuvasta sotilaan kasvoja. En näe hänen ajatuksia. Mutta näen, että taiselutantere on väliaikainen. Imagon voi luoda uudelleen. Rakennukset nousevat hetkessä. Uusia ihmisiä tulee. Ajatuksista nuo menetykset ja kokemukset eivät kuitenkaan katoa.
On löydettävä jotain kestävämpää. Muutos voi hetkessä viedä kaiken ympäriltä. Mutta kun rakentaa elämänsä sellaisen varaan, joka ei koskaan katoa, voi kaiken sortuessa seistä suorana.Vaikka paljon on menetetty, tärkein ei ole kadonnut.
"Everlasting, Your light will shine when all else fades"
